PALAISINPA KUKKANA
COME BACK AS A FLOWER

A multi-part glass mosaic for the Turtola tram stop in Tampere, Finland.
2020

To Ariel Rei.

With the assistance of Tarja Kansanaho, Anniina Nummela, Merja Häikiö, Anna Tiilinen, Jakob Johannsen, Satu Raivonen, Jaani Kemppanen, Heikki Isoniemi.
3D elements by Topi Äikäs.
Video by Sami Sänpäkkilä, music by Samuli Tanner. Text by Kaino Wennerstrand. Photography by Sami Sänpäkkilä.

(suomi / English)

Toisenlaista halua etsimässä

Kaino Wennerstrand

Vaikka Jan Anderzén on huomattavan tuottelias ja monipuolinen taiteilija, hänen kaikkea tekemistään näyttää yhdistävän usko radikaaliin horisontaalisuuteen. Hän tekee kuvia, joiden etuala ei vaadi meiltä enempää rakkautta kuin kuvan taka-ala. Kun länsimaisen ihmisen rakentama maailma ympärillämme tupruttaa hierarkioitaan ja sorvaa yhä pelottavampia vertikaaleja – niin rakennusten kuin komentoketjujen muodossa – Anderzén itsepintaisesti uskoo kaiken samanarvoisuuteen, tai pikemminkin samanaikais-arvoisuuteen: Elävät olennot muodostavat hänen taiteensa ehdottomassa maailmassa kuoron, jossa jokainen soi yhtä aikaa, vaikkakin eri rekistereissä. Äänet muuttuvat yhteissoinnissa; kauniisti soivassa kuorossa  – tai elämässä  – voit vaikuttaa ja tulla vaikutetuksi.

Anderzénin teokset kuultavat kaksitahtisen seksuaalimoottorin sammumisen jälkilämmössä. Ihmiskunnan väkivaltaisuuksia vuosituhansia käyntiin sykkinyt moottori saa uuden elämän audiovisuaalisena samplerina, joka lainailee vapaasti eri kuvioita, ohjaten niiden kollektiiviset merkitykset huiputtomaksi draamaksi. Materiaalien ja merkkien välisiä jännitteitä ei hänen teoksissaan kiihdytetä huippukohdiksi ja sitten pureta – ne karnevalisoidaan. 

Stevie Wonderin kappaleesta nimensä lainannut Palaisinpa kukkana on Anderzénin tekemä julkinen taideteos, joka koostuu eri silmille eri tavoin vilkkuvista mosaiikeista. Teoksen nimi ei välttämättä viittaa posthumanismin haluun olla muuta kuin ihminen, vaan toiveeseen jättää neliöt taakseen. Kukissa kun ei ole muita kuin pyöreitä linjoja. Siksi on luontevaa, että teos nojaa niin vahvasti neliöön: pohjoisen, etelän, lännen ja idän kaltaisten kuvitteellisten rakenteiden takana sykkivään, arkaiseen kehikkoon. Teos onnistuu olemaan yhtä aikaa karkotusloitsu ja kuva loitsinnan jälkeisestä maailmasta. Anderzénin kiroukset ovat aina siunauksia. Hän ei halua tuhota edes arkkivihollistaan neliötä, vaan kutsuu sen lepäämään huiputtoman tanssimusiikin karnevaaliin. Kutsukorttina toimii mosaiikkipinnasta ponnistava kolmiovuoristo, joka neuvottelee uuden ja vanhan, huiputtoman ja kaksijakoisen välisen maailman jännitteitä.

Entä onko kyseessä seksuaalimoottorin sammuminen, kuten alussa esitin? Ajattelen Jan Anderzénin etsivän töissään toisenlaista halua, joka jättää taakseen neliöt ja kolmiot, ykköset ja kakkoset. On houkuttavaa ajatella Palaisinpa kukkana -teosta sukupuolensa arkkityypit unohtaneen Tampereen enteenä. Tältä asemalta lähtevä raitiovaunu kuljettaa hämäläiset sekakuoroharjoituksiin, joissa jokaisen lauluääni tuottaa kyljellään lepäävän ja toinen toistensa kanssa lusikassa makaavan kirkon. Kun ottaa askeleen taakse päin, voi nähdä kirkkojen sulautuvan toisiinsa; pyhästä pikselimassasta muodostuu horisontti. Kun kaiken antaa liukua toisiinsa, ei laatikoihin jää mitään pakattavaa. Tilaa syntyy sinne missä siitä aiemmin taisteltiin. Kukaksi palaaminen teoksen nimessä voi tarkoittaa neliöttä palaamista neliötä vihaamatta, sillä minkäs se kulmilleen voi.

Searching for a Different Kind of Desire

by Kaino Wennerstrand

Although Jan Anderzén is a hugely productive and multifaceted artist, all of his works seem to share a belief in radical horizontality. He makes images where the foreground demands no more of our love than the background. While the world made by humans propagates its hierarchies around and carves out ever scarier verticals–from buildings to lines of code–Anderzén is unwavering in his belief in all things being equal. Or, perhaps, all things being equal at the same time: in the world his art suggests, living creatures form a choir in which each rings out at the same time, albeit in different registers. The polyphony changes the sounds: a beautiful choir, or a life, is one in which you can affect and be affected by others.

Anderzén’s works glimmer in the latent heat of the two-stroke sex-motor turned off. The motor, which has been igniting the violent deeds of humanity for millennia, is given a new life as an audiovisual sampler that mixes together different patterns, guiding their collective meanings towards a climax-free drama. The tensions between materials and signs are not accelerated into build-ups and released; they get carnivalized instead.

Palaisinpa kukkana–’Come Back as a Flower’, after a Stevie Wonder song of the same name–is a public artwork made by Anderzén. It includes mosaic pieces that flicker differently for every eye. The title doesn’t necessarily refer to posthumanist tendencies to go beyond human, but to a desire to leave all squares behind: a flower has nothing but round lines. Thus the work must be based on the idea of a square. It’s the archaic frame pulsating behind such imaginary structures as north-south-west-east.

The work manages to be at once an exorcise and an image of the world after a successful cast-off. Anderzén’s curses always double as blessings. He wouldn’t want to destroy even his nemesis, the square, but instead invites it to the carnival of dance music free of build-ups in which it can rest. The triangular mountains, appearing from the mosaic surface to negotiate the tensions between worlds old (the two-stroke) and new (the climax-free), act as the invitation. 

But is there something here about turning off the sexual motor, as I’ve claimed? In my mind, Jan Anderzén looks for a different kind of desire in his works, one that parts ways with squares and triangles, ones and twos. It’s tempting to consider the mosaic work as an omen for a future Tampere that has forgotten its gender archetypes. The tram departing from this station will take the Tavastians to mixed choir rehearsals where each voice produces a church that rests on its side and is spooning with each other. Taking a step back, you see the churches fuse into each other, forming a horizon made of holy pixel mass. When you let everything mix, there’s nothing left to pack into boxes. Space appears there where we once fought over it. The notion of coming back as a flower can mean returning squareless without hating the squares. After all, you can’t blame it for having corners.